Elina Pirjatanniemi kommentoi tänään (epäsuorasti) Turun Sanomien kolumnissaan Kimmo Sasin raporttia ihmis- ja perusoikeusasiantuntijoiden ‘fundamentalismista’. Kirjoitin itse pari päivää sitten osin Sasin tulkintoja puoltavan kannanoton.

Nimesin oman kannanottoni ‘päivän eriäväksi mielipiteeksi’, koska osasin lukea ihmisoikeuskentän näkökulman siihen. Elina Pirjatanniemen kolumni vahvistaa arvioni.

Hänen kirjoituksensa sisältää myös hyviä pointteja, mutta tämä määritelmä kaipaa syvennystä: “oikeus on kivettynyttä politiikkaa”.

Tämä lausunto summaa juuri sen oikeustieteen / ihmisoikeusasiantuntijoiden toiminnan keskeisen piirteen, jota olen tutkinut liki puolitoista vuosikymmentä: että oikeus/laki olisi tavallaan staattinen järjestelmä, josta on mekaanisesti ja arvovapaasti mahdollista vain ammentaa ‘oikea’ tulkinta – eräänlainen totuus – eri tilanteisiin – sitten kun erilaisten poliittistenkin prosessien kautta oikeusnormit ovat ‘kivettyneet’.
Näinhän ei tietenkään ole – ja on äärimmäisen tärkeää, että tämä fakta otetaan aktiiviseksi osaksi tätä keskustelua. Joka kerta – tai jos ei joka kerta, usein – kun asiantuntija tulkitse tätä ‘kivettynyttä’ politiikkaa, laki/oikeus muuttuu jälleen aktiiviseksi.

On syvästi kiintoista ajatus, että lain tulkinta olisi jotenkin vähäpätöinen dynaaminen positio. Päinvastoin se on erittäin merkityksellistä yhteiskunnallisen vallan käyttöä, jossa monesti merkittävästi laajennetaan vallitsevaa käsitystä esimerkiksi ihmisoikeuksin sisällöstä.

Tässä yhteiskunnallisen vallan käytössä ei nähdäkseni ole sinällään mitään ongelmallista – kunhan vain tunnistamme tämän tulkinnan dynaamisuuden olemassaolon! Täten – kuten kriittiset oikeusteoreetikot ovat vuosikymmeniä osoittaneet – oikeus/laki ei ole mitenkään selkeä politiikan ‘vastavoima’, vaan samalla tavalla dynaaminen kilpailevien intressien järjestelmä.
Juridiikan kentän kohdalla tämä intressikilpailu saa vain hyvin toisenlaisia, teknisiä muotoja.

Tämän tulkinnan tärkeydestä puhuminen ole mitään teoreettista saivartelua. Kun tarkastelemme koko toista maailmansotaa seurannutta ihmisoikeusilmiötä, näemme, miten keskeisiä asiantuntijat – ihmisoikeusjuristit – ovat olleet sekä ilmiön juridisoimisessa että laajentamisessa.

Juuri näiden tulkintojen kautta yleinen käsityksemme siitä, mitä ihmisoikeuksien kieli pitää sisällään, on hiljalleen laajentunut. Seksuaalivähemmistöjen oikeuksien siirtyminen osaksi ihmisoikeuksien kiistatonta ydintä havainnollistaa tätä oivasti.
On kiinnostavaa, miksi juridiselle kentälle tämän tulkinnan subjektiivisuus sekä aktiivisuus on niin usein ongelmallista – miksi niin usein tätä tulkintapositiota havainnollistavat tutkimukset kyseenalaistetaan tai yritetään osoittaa jotenkin vääriksi. Miksi tämä on juristikentälle niin herkkä paikka?
Tai tarkemmin, tässä kohtaahan nimenomaan koko ‘kriittinen’ oikeusteoreettinen keskustelu eroaa ‘perinteisestä’ tai ‘valtavirtaisesta’ – jos kukaan nyt tällaisia luokitteluja enää käyttää. Muistan, miten hämmentynyt olin tutkimukseni alussa oppiessani, miten voimakkaita sisäisiä jännitteitä oikeustieteilijöiden eri ‘koulukuntien’ välillä oli.
Yhteiskuntatieteilijän näkökulmasta olemme tässä kohtaa keskeisessä ongelmakohdassa: perinteisesti juristit ovat aivan liian suuressa määrin saaneet rauhassa määrittää, minkälaiset tulkinnat juridiikan kentästä ja sen toiminnasta ovat hyväksyttäviä. Aivan kuten aivan viime aikoihin asti on ollut taloustieteen kohdalla.
Kuitenkin laki/oikeus ovat lähtökohtaisesti keskeisiä yhteiskunnallisia instituutioita ja niiden kautta käytetään merkittävää yhteiskunnallista valtaa.

Täten on itsestään selvää, että niiden huolellinen analyysi osana laajempaa yhteiskunnalista kontekstia on ennen kaikkea yhteiskuntatieteilijöiden tehtävää.

Perus- ja ihmisoikeudet on kirjattu kiistatta lakiin. Tästä ei ole epäselvyyttä. Kuitenkin niiden tulkinta on aina aktiivinen prosessi, joka heijastelee sekä sisältöä, jonka lain kirjain on käytännössä saanut. Toisaalta tulkinta heijastelee tietyin osin myös tulkitsijan subjektiivisia näkemyksiä.
Kiven sijaan oikeampi vertaus oikeudelle olisikin kenties laava: se on ajoin jähmettynyttä, ajoin hitaammin tai nopeammin muuttuvaa – ei vain juridisen kentän ulkopuolisten prosessien seurauksena, vaan myös tulkinnan aiheuttaman sisäisen muutoksen vuoksi. Ja näin asian kuuluukin olla.