Arvoisa Manan hallitus – sekä entiset että nykyiset manalaiset,

On suuri kunnia olla tänään juhlapuhujana Sosiaali – ja kulttuuriantropologian opiskelijoiden ainejärjestö Manan juhlistaessa 30-vuotiasta taivaltaan.

Haluan käyttää tämän tilaisuuden jakamalla joitain ajatuksia niin Manan toiminnasta, antropologian opiskelijoista kuin antropologian merkityksestä yhteiskunnassa – aivan kuten puhujakutsussa toivottiin.

Antropologille ominaisesti haluan ankkuroida nämä ajatukset muutamiin konkreettisiin väläyksiin kuluneilta vuosilta – joita kenties voisi luonnehtia myös etnografisiksi.

Aivan ensiksi on kuitenkin pakko jakaa pienimuotoinen pohdinta, jonka kävin itseni kanssa tämän puhujakutsun saatuani siitä, miksi manalaiset halusivat juuri minut tänne. 

Kävin mielessäni läpi useita eri vaihtoehtoja – mutta päädyin joka kerta siihen, mitä emeritusprofessori Jukka Siikala totesi puhuessaan väitöstilaisuudessani: olen opiskelija ja tutkija joka tekee aina kaiken väärin.

< < <

Palataan tuohon luonnehdintaan hieman tuonnempana ja aloitetaan mainitsemistani väläyksistä.

Näistä ensimmäinen juontaa kevääseen 2014, jolloin päädyin käymään erään maratonkeskustelun liittyen antropologiaan, maailmaan ja muutamaan muuhun pienehköön teemaan eräässä punavuorelaisessa toimitilassa. 

Keskustelun toinen osapuoli oli henkilö, joka toimi tuolloin Väki-lehden päätoimittajana ja on sittemmin noussut keskiöön suoranaisessa massaliikkeessä, jonka seurauksena antropologian yhteiskunnallinen näkyvyys on Suomessa suurempi kuin koskaan aiemmin.

Toinen väläys on keväältä 2015, jolloin 3 opiskelijaa seisoi pahviset plakaatit kädessään Porthanian edessä – oliko yhteensä noin 8 tuntia – viestien, että he ovat asioiden nykytilaan ’hieman tyytymättömiä’. Onneksi kamerat kävivät koko ajan, minkä seurauksena tämä ikimuistoinen protesti saatiin tallennettua jälkipolville.

Kolmas väläys – tai oikeammin väläyksien sarja – on myöhemmin samalta vuodelta, jolloin joukko antropologian opiskelijoita oli mukana järjestämässä milloin Tiedegalleriaa, milloin tapahtumaa Taiteiden yöhön, tai Lounaspalaveria, joka toi yhteen niin tutkijoita kuin päättäjiä ministeriöistä ja Helsingin kaupungilta. 

Siirrytään ajassa hieman eteenpäin, kevääseen 2018. Tuolloin oltiin jälleen koolla ryhmällä, tällä kertaa Helsingin yliopiston valtsikassa. Aihe oli ajankohtainen – antropologien rooli työelämässä – ja tavoite konkreettinen: tehdä asialle jotain. 

Syksyllä 2019 tämä tavoite on toteutunut valtiotieteellisessä järjestettävällä työelämäkurssilla, joka on yritysvierailuiden lisäksi sisältänyt cv-työpajoja, ’varjostamista’ ja muuta jännittävää. 

Tässä muutamia esimerkkejä tilanteista ja tapahtumista, joiden yhteydessä olen viime vuosina törmäillyt manalaisiin. Huolimatta selkeistä eroistaan, näissä kohtaamisissa on ollut paljon yhteistä.

Palava innostus, joka on siivittänyt niin yksilöt kuin ryhmät huimiin suorituksiin. Tietty ’outous’ –  melkein joka kerta ollaan oltu jonkun sellaisen äärellä, jota ei oikeastaan ole ollut vielä olemassa. Ennakkoluulottomuus tähän outoon tarttumisessa, joka on johtanut uskomattomiin lopputuloksiin – kuten:

Suomenkielinen antropologiaa popularisoiva blogi, joka tavoittaisi myös naapurin tädin? Tottakai luodaan sellainen – ja saadaan sille vuositasolla satojen tuhansien lukijakunta! 

Protestikarnevaali, joka parodioi yliopiston PR-kampanjaa – ehdottomasti lähdetään tällaiseen mukaan! Työelämäkurssi, joka singauttaa loputkin antropologit elinkeinoelämän tähtipaikoille jo siellä olevien sekaan – kuinka tällaista ei ole tehty jo aiemmin?!

Kaikista näistä kohtaamisista on välittynyt myös mieletön taito ja lahjakkuus: taito tuottaa laadukasta sisältöä liki käden käänteessä. Taito tuottaa tapahtumia, niin pienimuotoisia keskustelutilaisuuksia kuin liki tiede-festareihin verrattavia satojen henkilöiden massatapahtumia, jokainen yksityiskohta huomioiden. 

Taitoa tehdä oikeastaan ihan mitä vaan kulloinkin tarvitaan. (Antropologian opiskelijat – en tiedä tajuatteko edes riittävän usein, kuinka mielettömiä ja erityisiä tyyppejä olette!)

< < < 

Nämä kohtaamiset ovat olleet erityisen merkityksellisiä koska samaan aikaan kuluneet vuodet ovat olleet – kuten laajasti tiedetään – yliopistomaailmassa myllerryksen vuosia. Milloin yliopistojen rahoitusta on leikattu raskaalla kädellä, milloin yliopistojen toimintaa pyritty ohjaamaan erilaisin strategisin painopistein. 

Nämä muutokset ovat näkyneet karusti myös antropologiassa: Helsingin yliopiston aiemmin yhtenäinen oppiaine katosi hallinnollisesti yhtenäisenä laitoksena. Työyhteisö hajotettiin ympäri yliopistoa. Opintouudistuksen myötä antropologia katosi kandidaattitasolla pääaineena.

Ylimenovaiheessa tiedekunnassa ei haluttu edes puhua yksittäisistä tieteenaloista – fokus haluttiin siirtää laajempiin temaattisiin kokonaisuuksiin kuten ’muuttuviin yhteiskuntiin’.

Ymmärrettävästi muutokset herättivät huolta: mitä antropologiasta jää kaiken tämän seurauksena jäljelle – löytävätkö uudet opiskelijat ylipäätään tieteenalaa?

Antropologian kohdalla nämä pohdinnat ovat saaneet lisäsyvyyttä pidemmästä aikajanasta: antropologia on kautta olemassaolonsa ollut Suomessa pieni tieteenala – monen mielestä sekä yhteiskunnallisessa keskustelussa että yliopistolla liiaksi marginaalissa. 

Usea opiskelijasukupolvi on kantanut huolta myös antropologien työllistymisestä – vaikka huoli  selvitysten valossa onkin ollut osin aiheeton.

< < < 

Muistan nämä ajatukset omilta opiskeluvuosiltani. Monen muun antropologin tavoin olin päätynyt yliopistolle asteen epätavallista reittiä asuttuani ensin muutamia vuosia ulkomailla – joiden jälkeen itse asiassa kirjoitin vasta ylioppilaaksi (mikä oli kiistatta ’väärin’, Jukka Siikalan luonnehdintaa muistellakseni).

Antropologia oli tuolloin jaettu ei vain kahteen alaotsikkoon vaan jopa kahteen tiedekuntaan: kulttuuriantropologia oli humanistisessa tiedekunnassa, sosiaaliantropologia johon itse erikoistuin, valtsikassa.

Vaikkei syytä varmaan ollut, tämä jako tuntui tuolloin jotenkin isolta – ja antropologinen identiteetti hajanaiselta. Meitä sosiaaliantropologeja oli omien opintojeni aloitusvuonna vain kolme ja meidät oli sekoitettu osaksi sosiologeja. 

Manakin taisi olla enemmän kulttuuriantropologien heiniä – enkä itse ollut koskaan sen toiminnassa aktiivinen.

Palatakseni noihin virheisiin, joista Jukka Siikala puhui (vaikkei hän opiskelija-aktiivisuuteeni viitannutkaan), tämä on asia jossa neuvoisin nuorta minääni toimimaan toisin. 

On ollut hienoa nähdä, minkälainen yhteishenki ja yhteisöllisyys teillä nykyisillä manalaisilla on – tutkitte sitten opinnäytetöissänne taidetta aktivismin välineenä, elinsiirtoja, poliisikoirien ja isäntien suhdetta tai alkuperäiskansan maanomistussuhteita.

Tähän väliin on todeta, että olen suorastaan mykistynyt siitä, miten monipuolisia ja kiinnostavia aiheita nykypäivän opiskelijat tarkastelevat – hatunnosto luovuudelle tässäkin!

 

< < < 

Joka tapauksessa on kiistatonta, että viime vuosien yliopistomyllerryksessä olisi voinut hyvin käydä myös toisin: se olisi hyvin voinut näivettää antropologiaa sekä tietenalana että oppiaineena entisestään – ja erityisesti marginalisoida sen roolia suomalaista yhteiskuntaa koskevassa keskustelussa.  

Näin ei kuitenkaan ole käynyt vaan kenties päinvastoin: uskallan sanoa, että juuri tällä hetkellä antropologian yhteiskunnallinen rooli ja näkyvyys kasvavat nopeammin kuin kenties koskaan aiemmin.

On kiistatonta, että Manalla on ollut tässä tärkeä rooli. Mana ja manalaiset ovat muodostaneet keskeisen väylän, jonka kautta turhauma ja pelko tulevasta ovat muuttuneet päättäväisyydeksi ja käytännöllisiksi toimintasuunnitelmiksi – ja ’omituinen’ inspiroiviksi tapahtumiksi ja yhteishengeksi.

Mana on myös välittänyt tätä innostusta tuleville sukupolville tavalla, johon opetushenkilökunta ja tutkijat eivät koskaan kykenisi. Jälkimmäiset voivat toki järjestää tutustumispäiviä, mutta karnevaaleiksi tällaiset muuttaa vain toisten opiskelijoiden palo.

< < < 

Sen lisäksi, että tällainen innostus välittyy tuleville sukupolville, sillä on suuri merkitys myös sitä edeltäviin. 

Esimerkiksi tutkijan taival on kuitenkin välillä aikamoista puurtamista artikkeleiden oikovedosten tarkistamisesta ainaisiin rahoitushakemuksiin ja epävarmuuteen tulevasta. Ei ole lainkaan yllättävää, jos tämän kaiken keskellä se kipinä, joka antropologian pariin aikanaan johdatti, tuntuu kaukaiselta.

Kun tämän kipinän kohtaa tuoreessa oman alansa sukupolvessa, se tekee ihmeitä. Omasta alastaan voi olla ylpeä uudella tavalla, kun näkee miten nuoremmat ammattipolvet sitä tulkitsevat.

Antropologi todellakin taipuu yhteiskuntasuunnitteluun, palvelumuotoiluun ja moneen muuhun tehtävään, joille ei omina opiskeluaikoinani tainnut olla vielä edes nimiä. 

Ja kyllä: antropologia todellakin kiinnostaa aivan kaikkia, kun sen osaa ilmaista tai ’paketoida’ oikein. 

Nämä muistutukset ovat kullanarvoisia – sillä on kiistatonta, että yhteiskuntamme tarvitsee antropologian tarjoamia näkökulmia kipeästi. Tarvitsemme ihmisyyden moninaisuuden arvostusta rasismin ja ulkomaalaisvihan jatkaessa kasvuaan.

Tarvitsemme haastajia perinteisen taloustieteen kyseenalaistamattomalle roolille tarjota totuuksia, joihin vedoten luodaan epätasa-arvoisuutta vahvistavaa talouspolitiikkaa niin kotimassa kuin kansainvälisesti. 

Tarvitsemme nyansseja sekä uskonnollista fundamentalismia että sen pelkoa vastaan – sekä uudenlaista ymmärrystä ihmisen ja luonnon monisyiseen keskinäiseen suhteeseen.

Tosin antropologialle mikään näistä ei tietenkään ole uutta vaan sitä peruskauraa, jota tieteenalamme on opettanut meitä jäsentämään vuosikymmenestä toiseen.

(Yhteiskuvassa Antroblogin toisen perustajan ja päätoimittajan Ninnu Koskenalhon kanssa.)

< < < 

Jotta kuitenkin muistamme tämän kaiken arjen puserruksessa, tarvitsemme Manaa ja manalaisia muistuttamaan meitä tieteenalamme tärkeydestä ja ankkuroimaan meitä siihen kipinään, jonka seurauksena antropologian pariin aikanaan päädyimme. 

 

Tarvitsemme innostustanne tarttua ’outoon’ ja päättäväisyyttä viedä hankalaltakin tuntuvat hankkeet maaliin. 

Ja oikeastaan juuri tähän Jukka Siikala taisi viitata silloin luonnehtiessaan minua henkilöksi, joka tekee kaiken väärin. Vaikka vilpittömästi (ainakin usein) yritän, jotenkin päädyn harvoin kulkemaan normipolkua – oli kyse sitten ylioppilaaksi kirjoittamisesta, poikkitieteellisen väitöskirjan tekemisestä tai epämääräisten tiede-taide-tapahtumien ideoimisesta. 

Olen henkilökohtaisesti nauttinut valtavasti siitä vastaanottavaisuudesta, jota olen niin monen manalaisen taholta kokenut – ja tunnen suurta ylpeyttä kaikista niistä kummallisista projekteista joita minulla on ollut ilo monen teistä kanssa toteuttaa!

Koska vielä halusitte minut tänään tänne puhumaan, haluan vetää tästä kaikesta muutaman isomman linjan:

Se viestii minulle siitä, että Manassa vallitsee uutta luova ja ennakkoluuloton henki, joka uskaltaa tarttua tuntemattomaan – silloinkin kun valinnan seurauksista ei ole mitään varmuutta.

Henki joka kannustaa työskentelemään niiden arvojen ja ideaalien puolesta joihin uskoo ja joita pitää tärkeänä – ja laittamaan matkan varrella itsensä täysillä peliin niin yksilöinä kuin yhteisönä, tinkimättömästi ja epäröimättä.

Mitä pidemmälle olen ehtinyt elämän polkua kulkea, sitä harvinaisemmiksi tiedän tällaisen, ja sitä enemmän sitä arvostan. 

Samalla tämä kaikki edustaa minulle sekä antropologiaa parhaimmillaan että tärkeintä mahdollista työtä paremman maailman eteen.

Kiitos ja onnea, Mana ja manalaiset! 

On ollut ilo jakaa taivalta tähän asti ja odotan innolla, mitä kaikkea tulevaisuus tuokaan tullessaan!

Skål!

 

Mana Ry:n eli sosaali- ja kulttuuriantropologian opiskelijoiden ainejärjestön 30-vuotisjuhla 9.11.2019 Kaiku, Helsinki